Ikuinen ulkopuolinen?

Olen aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen jo maaliskuussa. Silloin se jäi julkaisematta, kun tuli muuta elämään. Tunnistan ulkopuolisuuden tunteen edelleen. Se kasvoi entisestään suhteessa ollessa. On vaikeaa tottua olemaan taas sinkku, ja rakentaa entistä parempaa elämää. Paljon ulkopuolisuuden tuntemukset eivät ole muuttuneet siitä, kun aloitin tämän kirjoittamisen ja oli helppoa astua tähän fiilikseen. En ole ehtinyt työstämään ulkopuolisuuden tunnetta. Tiedostan, että tämä on asia, johon on panostettava, voidakseni paremmin.

Ulkopuolisuuden tunnelukko

Minulla on vahvana ulkopuolisuuden tunnelukko. Pelkään hylkäämistä niin kovasti, että hylkään ensin itse muut. En uskalla kuulua mihinkään tiettyyn porukkaan, mutta samalla koen kovasti kaipuuta kuulua johonkin. On helpompaa olla ulkopuolinen kuin todella kuulua porukkaan. Se on myös vapauden kaipuuta, etten halua sitoutua liikaa vain yhteen joukkoon. Olen aina poukkoilut porukasta toiseen. Tällä hetkellä minulla ei ole yhtäkään porukkaa, mihin kokisin kuuluvani. 

Se, että olen avoin ja rehellinen, luulisi auttavan siinä, että löytäisin oman porukkani, mutta tuntuu, että noita piirteitäni kavahdetaan. Näen, ettei minunlaiselleni ole sijaa missään. Silti en suostu enää muuttamaan itseäni kenenkään takia tai että sulautuisin porukkaan. Tämä tunne on vahvistunut entisestään edellisen suhteeni jälkeen, koska tajuan että annoin toisen muuttaa minua liikaa. Haluan olla aidosti sitä, mitä olen - hyvien ja huonojen puolien kera. En vain aina itsekään tiedä kuka olen, mutta elämän on sen asian opettelua.

Edelleen pelkään sitä, että ihmiset hylkäävät minut, jos näytän kaikki puoleni. On helpompi pitää ihmisiä tietyn etäisyyden päässä, koska sitten he eivät ainakaan petä luottamusta tai hylkää. On kamalaa tajuta, että omalla käytöksellään eristää itseään toisista. Siitä kierteestä on vaikea päästä pois.

Minut jätetään usein ulkopuolelle

Tuntuu, että minut helposti jätetään kaikessa ulkopuolelle. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille, vaikka olen todella avoin. Voin puhua käytännössä kaikesta kenen tahansa kanssa. Olen joutunut ponnistelemaan liikaa sen kanssa, että otan yhteyttä itse ihmisiin ja ylläpidän kaverisuhteitani. Joskus toivoisin, että minuunkin otettaisiin yhteyttä tai pyydettäisiin johonkin mukaan. On raskasta, kun itse joutuu usein olemaan aloitteentekijä - ei onneksi ihan aina.

Minusta tuntuu usein, ettei minua oikeasti haluta mukaan porukkaan. Että olisin eräänlainen riippukivi, josta ei pääse eroon. Usein ajattelen, että se on minun vikani, etten kelpaa mihinkään. Yritän olla sosiaalinen, mutta en silti kelpaa. Enkä aina jaksa olla niin sosiaalinen. Minulle on käynyt niinkin, kun en ole ehtinyt tai jaksanut mennä johonkin, niin jossain vaiheessa ei enää kutsuttu mukaan. 

Vielä raskaampaa on, kun en koe olevani aidosti ihmisten elämässä mukana. On minulla kavereita ja tuttavia, mutta ei sellaista luottoystävää, jonka kanssa voisi tehdä mitä tahansa ja jakaa kaiken, mitä elämässä tapahtuu. Joidenkin kanssa juttu luistaa aina kun nähdään, mutta ne näkemiset ovat harmittavan vähäisiä. Koen, ettei viestittely tai puhelimessa puhuminen ole sama asia kuin livenä näkeminen, varsinkin kun monet eivät koe kumpaakaan helppona keinona kertoa kuulumisiaan. Ei silloin oikeasti ole osa toisen elämää, jos ei näe häntä koskaan.

Eron jälkeen olen nähnyt ihmisiä, ja kokenut hetkellisiä yhteydenkuuluvuuden tunteita, mutta koen edelleen itseni aika ulkopuoliseksi. Nykyinen tilanne johtuu osittain siitä, että suhteessa ollessa en juurikaan nähnyt kavereitani. Vuosien varrella on muutenkin katkennut kaverisuhteita syystä tai toisesta. Joskus omasta aloitteesta, kun olen tajunnut, ettei joku ihminen tee itselleni hyvää. Tuleehan niitä vaikeita hetkiä kaverisuhteissa, mutta jos joku ihminen vie aina voimavarojani, ei sellainen ihminen ole minua varten.

Usein tuntuu, ettei minua ymmärretä

Ulkopuolisuuden tunne kumpuaa myös siitä, etten koe tulevani ymmärrytykseksi. Olen muuttunut elämäni aikana todella paljon, eivätkä kaikki tajua sitä muutosta, minkä olen käynyt läpi. Sen muutoksen myötä olen joutunut jättämään taakseni asioita, mitkä eivät enää tuntuneet omilta. Jätin politiikan taakseni alkuvuodesta 2022, mutta olin miettinyt sitä päätöstä jo pidemmän aikaa. En pystynyt enää yhdistämään entistä ja sitä, mihin olin kasvanut. Se oli isoin muutos elämässäni. Meni pidempään, että lakkasin sanomasta itseäni vasemmistolaiseksi. Oikeastaan se ei ole ikinä täysin kuvannut minua. Olen ollut aina paljon muutakin kuin vasemmistolainen. 

Tavallaan, kun olen pyrkinyt kaikista määrittelyistä eroon, ihmissuhteenikin ovat muuttuneet siinä samalla. En halua, että minua määritellään ulkopuolelta. Pyrin olemaan määrittelemättä itse itseäni tai ketään toista - joka ei aina ole helppoa. Kaikissa on monia puolia, eikä ketään voi pistää mihinkään tiettyyn lokeroon. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin, mutta harvoja päästän lähipiiriini.

Yhteenvetona kaikesta, mitä kirjoitin, voisi tiivistää, että ulkopuolisuuden tunne on yksi suurimmista taakoistani tällä hetkellä. Asiaa ei helpota, että elän tietynlaista välivaihetta. Ajatukseni ovat suunnattuna tulevaan muuttoon, mutta vielä olisi asuttava hetki Kouvolassa. Täällä asuminen on pahentanut aina ajoittain ulkopuolisuuden tunnetta. Silti olen tutustunut täällä asuessa moniin hyviin tyyppeihin, joita osaa voin sanoa edelleen kavereikseni. Mutta isokaan määrä kavereita tai tuttuja, ei ole helpottanut ulkopuolisuuden kokemuksiani.