Ikuinen ulkopuolinen?

Olen aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen jo maaliskuussa. Silloin se jäi julkaisematta, kun tuli muuta elämään. Tunnistan ulkopuolisuuden tunteen edelleen. Se kasvoi entisestään suhteessa ollessa. On vaikeaa tottua olemaan taas sinkku, ja rakentaa entistä parempaa elämää. Paljon ulkopuolisuuden tuntemukset eivät ole muuttuneet siitä, kun aloitin tämän kirjoittamisen ja oli helppoa astua tähän fiilikseen. En ole ehtinyt työstämään ulkopuolisuuden tunnetta. Tiedostan, että tämä on asia, johon on panostettava, voidakseni paremmin.

Ulkopuolisuuden tunnelukko

Minulla on vahvana ulkopuolisuuden tunnelukko. Pelkään hylkäämistä niin kovasti, että hylkään ensin itse muut. En uskalla kuulua mihinkään tiettyyn porukkaan, mutta samalla koen kovasti kaipuuta kuulua johonkin. On helpompaa olla ulkopuolinen kuin todella kuulua porukkaan. Se on myös vapauden kaipuuta, etten halua sitoutua liikaa vain yhteen joukkoon. Olen aina poukkoilut porukasta toiseen. Tällä hetkellä minulla ei ole yhtäkään porukkaa, mihin kokisin kuuluvani. 

Se, että olen avoin ja rehellinen, luulisi auttavan siinä, että löytäisin oman porukkani, mutta tuntuu, että noita piirteitäni kavahdetaan. Näen, ettei minunlaiselleni ole sijaa missään. Silti en suostu enää muuttamaan itseäni kenenkään takia tai että sulautuisin porukkaan. Tämä tunne on vahvistunut entisestään edellisen suhteeni jälkeen, koska tajuan että annoin toisen muuttaa minua liikaa. Haluan olla aidosti sitä, mitä olen - hyvien ja huonojen puolien kera. En vain aina itsekään tiedä kuka olen, mutta elämän on sen asian opettelua.

Edelleen pelkään sitä, että ihmiset hylkäävät minut, jos näytän kaikki puoleni. On helpompi pitää ihmisiä tietyn etäisyyden päässä, koska sitten he eivät ainakaan petä luottamusta tai hylkää. On kamalaa tajuta, että omalla käytöksellään eristää itseään toisista. Siitä kierteestä on vaikea päästä pois.

Minut jätetään usein ulkopuolelle

Tuntuu, että minut helposti jätetään kaikessa ulkopuolelle. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille, vaikka olen todella avoin. Voin puhua käytännössä kaikesta kenen tahansa kanssa. Olen joutunut ponnistelemaan liikaa sen kanssa, että otan yhteyttä itse ihmisiin ja ylläpidän kaverisuhteitani. Joskus toivoisin, että minuunkin otettaisiin yhteyttä tai pyydettäisiin johonkin mukaan. On raskasta, kun itse joutuu usein olemaan aloitteentekijä - ei onneksi ihan aina.

Minusta tuntuu usein, ettei minua oikeasti haluta mukaan porukkaan. Että olisin eräänlainen riippukivi, josta ei pääse eroon. Usein ajattelen, että se on minun vikani, etten kelpaa mihinkään. Yritän olla sosiaalinen, mutta en silti kelpaa. Enkä aina jaksa olla niin sosiaalinen. Minulle on käynyt niinkin, kun en ole ehtinyt tai jaksanut mennä johonkin, niin jossain vaiheessa ei enää kutsuttu mukaan. 

Vielä raskaampaa on, kun en koe olevani aidosti ihmisten elämässä mukana. On minulla kavereita ja tuttavia, mutta ei sellaista luottoystävää, jonka kanssa voisi tehdä mitä tahansa ja jakaa kaiken, mitä elämässä tapahtuu. Joidenkin kanssa juttu luistaa aina kun nähdään, mutta ne näkemiset ovat harmittavan vähäisiä. Koen, ettei viestittely tai puhelimessa puhuminen ole sama asia kuin livenä näkeminen, varsinkin kun monet eivät koe kumpaakaan helppona keinona kertoa kuulumisiaan. Ei silloin oikeasti ole osa toisen elämää, jos ei näe häntä koskaan.

Eron jälkeen olen nähnyt ihmisiä, ja kokenut hetkellisiä yhteydenkuuluvuuden tunteita, mutta koen edelleen itseni aika ulkopuoliseksi. Nykyinen tilanne johtuu osittain siitä, että suhteessa ollessa en juurikaan nähnyt kavereitani. Vuosien varrella on muutenkin katkennut kaverisuhteita syystä tai toisesta. Joskus omasta aloitteesta, kun olen tajunnut, ettei joku ihminen tee itselleni hyvää. Tuleehan niitä vaikeita hetkiä kaverisuhteissa, mutta jos joku ihminen vie aina voimavarojani, ei sellainen ihminen ole minua varten.

Usein tuntuu, ettei minua ymmärretä

Ulkopuolisuuden tunne kumpuaa myös siitä, etten koe tulevani ymmärrytykseksi. Olen muuttunut elämäni aikana todella paljon, eivätkä kaikki tajua sitä muutosta, minkä olen käynyt läpi. Sen muutoksen myötä olen joutunut jättämään taakseni asioita, mitkä eivät enää tuntuneet omilta. Jätin politiikan taakseni alkuvuodesta 2022, mutta olin miettinyt sitä päätöstä jo pidemmän aikaa. En pystynyt enää yhdistämään entistä ja sitä, mihin olin kasvanut. Se oli isoin muutos elämässäni. Meni pidempään, että lakkasin sanomasta itseäni vasemmistolaiseksi. Oikeastaan se ei ole ikinä täysin kuvannut minua. Olen ollut aina paljon muutakin kuin vasemmistolainen. 

Tavallaan, kun olen pyrkinyt kaikista määrittelyistä eroon, ihmissuhteenikin ovat muuttuneet siinä samalla. En halua, että minua määritellään ulkopuolelta. Pyrin olemaan määrittelemättä itse itseäni tai ketään toista - joka ei aina ole helppoa. Kaikissa on monia puolia, eikä ketään voi pistää mihinkään tiettyyn lokeroon. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin, mutta harvoja päästän lähipiiriini.

Yhteenvetona kaikesta, mitä kirjoitin, voisi tiivistää, että ulkopuolisuuden tunne on yksi suurimmista taakoistani tällä hetkellä. Asiaa ei helpota, että elän tietynlaista välivaihetta. Ajatukseni ovat suunnattuna tulevaan muuttoon, mutta vielä olisi asuttava hetki Kouvolassa. Täällä asuminen on pahentanut aina ajoittain ulkopuolisuuden tunnetta. Silti olen tutustunut täällä asuessa moniin hyviin tyyppeihin, joita osaa voin sanoa edelleen kavereikseni. Mutta isokaan määrä kavereita tai tuttuja, ei ole helpottanut ulkopuolisuuden kokemuksiani.

Muutoksia elämässäni

Tämän vuoden suurimmat vastoinkäymiset

Tämä vuosi ei mennyt niin kuin ajattelin. Ajattelin, kun pääsin kouluun, että siitä alkaisi parempi alku. Koulunkäynti tuntui alusta asti liian haastavalta, enkä oikein tutustunut kenenkään luokkalaisistani. Tunsin olevani koulussa ulkopuolisempi kuin ikinä missään muualla. Kävin ensimmäiset kuukaudet ahkerasti koulusta, mutta pian aloin huomaamaan ettei jaksamiseni ollut tarpeeksi hyvä siihen tahtiin, miten olisi pitänyt opiskella. Lisäksi tuli haasteeksi työskennellä luokkatilassa, missä toiset metelöivät eivätkä kunnioittaneet toisten rauhaa. En silti kadu, että sentään yritin opiskelua.

Tutustuin eksääni maaliskuun alussa, ja aika pian alettiin olemaan yhdessä. Seurusteltiin puoli vuotta, jona aikana tapahtui paljon pahaa. Mies oli todella väkivaltainen. Erosta on nyt reilu kuukausi aikaa, enkä ole kunnolla sisäistänyt kaikkea, mitä tapahtui. Se oli todella rankka suhde ja saa nähdä, miten pitkään olen taas sinkku. Ennen nykyistä eksääni olin reilu viisi vuotta sinkkuna, vaikka oli siinä välissä vaikka mitä säätöä ja kävin monilla treffeillä.

Kävin koulussa vielä maaliskuussa ahkerasti, mutta huhtikuusta lähtien aloin käymään entistä vähemmän koulusta. Osa syy oli, että silloin väkivalta astui elämääni, enkä halunnut pahoinpitelyiden jälkeen mennä kouluun. Samaan aikaan koulu alkoi tuntumaan liian rankalta. Päätin keskittyä uuteen parisuhteeseen, enkä tiedä oliko se virhe. Vähitellen minulla ei ollut mitään omaa juttua, minne lähteä. 

Lopullinen ero

Pakko myöntää, että suhteen aikana mietin monesti, ettei minun tarvitse sietää sellaista kohtelua kun sain osakseen, ja mietin monesti eroa. Eksä oli vaan hyvä puhumaan ja aina pahoinpitelyiden jälkeen kohteli minua hetken todella hyvin. Se oli traumasuhde, jonka tajuan vasta nyt kun olen eronnut. 

Ero tuli aika yllättäen. Samana päivänä, jopa ennen päivystykseen lähtöä, olin varma että suhde tulee jatkumaan. Eksäni oli pahoinpidellyt minut sen verran pahasti, että jouduin päivystykseen tikattavaksi. Siellä tajusin, etten voi enää jatkaa suhdetta. Olin monesti jo ennen sitä ollut lähellä kuolemaa eksän toimesta, ja olisin voinut kuolla silläkin kertaa. Olin silloin viikonlopun yli psykiatrian osastolla kriisijaksolla. Sen jälkeen en pystynyt menemään kotiini asumaan, ja menin äidilleni hetkeksi asustelemaan. Nyt etsin uutta kämppää toiselta paikkakunnalta.

Miten voin nyt

Olen yllättynyt, miten hyvin olen lähtenyt toipumaan. Luen tällä hetkellä paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja etsin muutenkin paljon tietoa aiheesta. Aina olen ollut selviytyjäluonne. Tällä hetkellä se tuntuu ajoittain todella rankalta taakalta. Raivostuttaa kuulla jatkuvasti, että kyllä sinä selviät. En itsekään anna itselleni lupaa hajota, vaan pusken vaan eteenpäin. Selviytyjänluonteeni ei anna minun jäädä vain makaamaan ja murehtimaa tapahtunutta. Vaikka en ole töissä, teen paljon asioita koko ajan. Eniten työstän eroa ja rakennan vahvempaa minää.

Aluksi olin aika peloissani, mutta nyt olen uskaltanut taas elämään vapaammin. Viime viikonloppuna kävin jopa baareissa. Olen tosin aika varuillaan, kun kuljen kaupungilla, mutta se on ihan ymmärrettävää. Joka paikka muistuttaa eksästä.

Koulun lopetin virallisesti elokuussa. Täällä en voisikaan jatkaa koulua, mutta mietin olisiko ollut helpompi pitää kirjat kouluuni ja anoa vaihtoa toiseen kouluun. Olen alkanut miettimään uudestaan opiskeluiden aloittamista, mutta en tiedä onko nyt oikea aika siihen. Vain tulevaisuus näyttää, mihin tulen päätymään. 

Tulevaisuuden suunnitelmia

Olen miettinyt muuttoa toiseen kaupunkiin monia vuosia ja nyt on sopiva aika. En näe muuttoa luovuttamisena, vaan se on uusi alku, joka tulee tarpeeseen. Se on yksi osa toipumistani. Tiedän, ettei muutto ja uusi paikkakunta tule olemaan aina helppoa, mutta odotan sitä innolla. Edellisen eroni jälkeen (kohta kuusi vuotta sitten) muutin tänne Kouvolaan. Olen katunut sitä päätöstä monesti ja enkä enää jaksaisi olla täällä. Ensi vuoden alussa olisi tarkoitus muuttaa pois Kouvolasta - viimeinkin.

Odotan nyt innolla, mitä tulevaisuus tuo eteeni. Tiedän, ettei toipuminen ole aina helppoa, mutta niin kummallista kun se on, tämän vuoden vastoinkäymiset ovat kasvattaneet minua. Tiedostan nyt paremmin, millaista kohtelua en salli ja millaisia ihmisiä haluan elämääni. Ja tiedän, mitä kohti haluan mennä. Pyrin taas kirjoittamaan enemmän - kaikkea mahdollista. Haluan keskittyä omaan hyvinvointiini, ja yksi osa sitä on henkisyys. Tästä on vain suunta parempaan.

Uusia tuulia sekä ajanhallinnasta

Tämän vuoden kalenterini

Uusi elämänvaihe eli koulun aloittaminen

Tänä vuonna elämäni on mullistunut aika radikaalisti. Pääsin opiskelemaan Xamkiin Muotia ja puvustusta. Opiskelut alkoivat maanantaina 9.1. Tähän mennessä on ollut kivaa sekä rankkaa. On ollut paljon uutta opittavaa ja olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Ensimmäisen viikon jaksoin paremmin ihmisiä ja muutenkin koulunkäyntiä, mutta toisen viikon aikana olin jo tiistaina aika uuvuksissa. Olen tyytyväinen, että ensimmäiset viikot olivat vähän helpompia. En osaa sanoa vielä, miltä opiskelu tulee tuntumaan jatkossa. Odotan innolla, kun asiat tasoittuvat ja tiedän paremmin, millaista ammattikorkeakoulussa opiskelu on. Se on itselleni aivan uutta.

Uusiin asioihin tottuminen on ollut itselleni aina haastavaa, eikä tämä koulun aloitus ole ollut poikkeus.  Olen joutunut opettelemaan täysin uudenlaisen elämän rytmityksen, enkä ole täysin vieläkään tottunut koulunkäyntiin. On pitänyt raivata aikaa enemmän levolle sekä olen joutunut sanomaan myös kivoille asioille ei. Ei ole ollut voimavaroja oikein muuhun kuin koulunkäyntiin. Tosin nyt alkaa tasoittumaan ja alkaa olemaan enemmän voimavaroja kaikkeen muuhunkin kuin koulunkäyntiin.

On ollut niin paljon kaikkea näinä kahtena viikkona, etten oikein itsekään pysy perässä kaikesta uudesta, mitä on tullut vastaan. Sen tiedän, että keskityn pääasiassa koulunkäyntiin. Tuskin kauheasti jaksan käydä opiskelijabileissä. En tiedä vielä, miten paljon kouluhommiin menee todellisuudessa aikaa ja on vaikea sanoa, miten kaikkeen muuhun riittää aika. 

Omista rajoistaan on pidettävä kiinni

Tiedän, että ein sanominen tulee olemaan entistä tärkeämpää, kun aikaa ei jää niin paljon kuin ennen koulun aloittamista. Minun on osattava huomata, mihin minulla on aikaa sekä voimavaroja. Vaikka jokin asia toisessa hetkessä voisi tuoda voimia, toisessa hetkessä se voi uuvuttaa liikaa. On löydettävä kaikessa tasapaino ja kuunneltava itseään kaikessa.

Omien rajojen löytäminen sekä niistä kiinnipitäminen on ollut aiemmin itselleni haastavaa. Se on satuttanut, kun on sanottu itsekkääksi, kun olen kieltäytynyt asioista. On helpompi kieltäytyä jutuista, jos on jo suunnitellut jotain muuta kuin kieltäytyä, koska ei jaksa. Itselläni kesti todella monta vuotta tajuta, että osittain jatkuva väsymykseni johtui siitä, ettei minulla ollut tarpeeksi omaa aikaa. Olin ennen jatkuvasti menossa, eikä ihme etten päässyt palautumaan kunnolla.

Jatkossa pyrin tasapainottamaan aikani yksinolon sekä ihmisten näkemisen kanssa. Käyn keikoilla sekä muissa tapahtumissa, kun on voimavaroja. Näen ihmisiä, kun minulla on oikeasti voimia, eikä koska on pakko nähdä. En halua uuvuttaa itseäni olemalla mukana kaikessa sekä suostumalla liian moneen asiaan. En tykkää peruuttaa asioita, siksi en lupaa mitään, mitä en voi satavarmasti pitää. Eikä se ole kenenkään suhteen kivaa, jos en ole aidosti läsnä, vaan mietin milloin kehtaan lähteä kotiin.

Ostin nämä ajan suunnittelua varten

Aikatauluttaminen on tärkeää

Yksi, mistä itselleni on paljon apua, on aikatauluttaminen. Pyrin suunnittelemaan viikkoni aika tarkkaan etukäteen. Näen, että hyvin suunnitellut aikataulut, tuovat myös jouston varaa. Silloin kuin tietää, mitä tulisi tehdä milloinkin, elämästä tulee huomattavasti helpompaa, eikä joudu koko ajan kuluttamaan aivokapasiteettiaan jatkuvaan suunnitteluun. Kun kirjaa tehtävät asiat ylös, jää tilaa miettiä muitakin asioita sekä on aidosti aikaa tekemiselle. Kalenteri sekä muut apuvälineet (kännykän muistio yms) ovat niitä, joiden avulla hallitsen ajankäyttöäni. 

Ajanhallitsemisen kulmakivi on se, ettei yritä tehdä liikaa asioita. Huomaan ajoittain, että olen suunnitellut päiviksi liikaa tehtävää. Silloin pitää tarkistaa, mikä siinä hetkessä on tärkeää. Kaikkeen ei aina ole aikaa. On löydettävä itselleen tärkeät asiat ja keskittyä sitten niiden tekemiseen. Eri päivinä voi olla tärkeää eri asiat. Joinakin päivänä jaksaa tehdä paljonkin asioita ja sitten joinakin päivinä kaipaa enemmän lepoa. On hyvä oppia kuuntelemaan itseään juuri kyseisellä hetkellä.

Mitä enemmän olen suunnitellut asioita etukäteen, sitä vähemmän tunnen kiirettä. Sovin yleensä mahdollisimman vähän asioita samalle päivälle. En jaksa niin sanotusti juosta paikasta toiseen. Tarvitsen kiireettömyyttä sekä rauhallisia siirtymiä. Itselleni on tärkeää myös ei-minkään tekeminen. Se ei ole suoranaisesti seinään tuijottamista, pikemmin asioiden tekemistä, millä ei ole mitään suurempaa merkitystä. Pelkkä oleminen on välillä parasta, mitä voi antaa itselleen.

Ajanhallinnan sekä itsensä kuuntelun tärkeys

Näistä asioista voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Ajanhallinta sekä itsensä kuuntelu ovat itselleni todella tärkeitä asioita. Ne ovat oikeastaan kulmakiviä, mihin pyrin arjessani. On hyvä opetella tunnistamaan se, mikä on itselleen hyväksi ja mitä jaksaa milloinkin. Se voi tuntua jostain jännältä, että tiedän aika paljon etukäteen, mitä jaksan vaikka tulevina päivinä, viikkoina tai jopa kuukausina. Olen vain opetellut tunnistamaan, mihin voimani riittävät. Harvoin enää tulee yhtä äkkistä uupumusta. On niitä tilanteita välillä edelleen, etten ole ottanut kaikkea huomioon ja sitten uuvun yllättäen. Siinä vaiheessa korostuu levon tärkeys.

Tulevina neljänä vuotena koulunkäynti tulee viemään paljon aikaani, mutta pidän huolta, että aikaa riittää kaikkeen muuhunkin itselleni tärkeään. Koulu ei ole se tärkein asia, vaan kokonaisvaltainen hyvinvointi. Jos en voi hyvin, en jaksa tehdä mitään tai en ole aidosti läsnä. En halua ajautua suorittaja moodiin, vaan haluan nauttia aidosti elämästäni. Ja jos en voi hyvin, en jaksa käydä koulussa. Minun on aika asettaa hyvinvointi oikeasti ykköseksi. Enkä voi tehdä pelkästään kouluhommia, vaan minun tulee tehdä muutakin. Kirjoittaminen on yksi asioista, mihin panostan jatkossakin. Pyrin kirjoittamaan blogia enemmän muun kirjoittamisen ohella.